Title: Luna, seikkailijatar
Author: Gin / Ill
Rating: K-13
Paring: Heteroparitus, canonin rajoissa
Genre: Adventure (+romance)
WARNING: Spoilaa Kuoleman varjeluksia!!!
Summary: Sodan kolhima Xenophilius on menettänyt uskonsa kaikkeen uskomattomaan ja Luna on ottanut missiokseen todistaa isälleen, että maailma on edelleen ihmeellisyyksiä pullollaan. Seikkailijatar joutuu kuitenkin matkoillaan kohtaamaan paljon kelmejä ja ketkuja, salakuljettajia, metsästäjiä, lakimiehiä. Hän saa uusia ystäviä ja huomaa myös pian saavansa toistuvasti apua salaperäisesti oikeaan aikaan paikalle ilmestyvästä tutkijasta... Lopullinen kysymys kuuluu onko ruttusarvisia nistaiskejä sittenkin olemassa?
Special Note: FF100 haasteeseen sanoilla: #1 alku (lista jatkuu lukujen mukaan)
A/N: Kun Row kertoili Lunan elämästä DH:n jälkeen, niin minulle alkoi muodostua selkeä draaman kaari päähän. Tässä on työni hedelmä.



Luku 1.


Vihreät lehvästöt kurottautuivat taivaankannen halki. Puiden liaanistoista tihkui vettä, kaarna halkeili. Rungot olivat niin paksuja, että kymmenen lapsen piiri ei olisi vielä yltänyt yhtä kiertämään. Juurakot eivät enää mahtuneet kiemurtelemaan maaperässä, vaan ne työntyivät pinnalle kuin odottaen sitä, että joku tulisi ja kompastuisi kuten kaikissa jästien kauhuelokuvissa.

Mahongit humisivat ja oksistosta kantautui rasahdus. Ilma käännähti itsensä ympäri, kun korkealta latvustosta putosi maahan kevyt ihmiskroppa. Polviin asti yltävät vihreänruskeat maihinnousukengät katosivat nilkkoja myöten puolittain maatuneeseen karikkeeseen. Lyhyeksi parsitut shortsit kiristyivät jännittyvien reisien ympärillä, sään ja vaelluksen pieksemä vartalo suoristautui. Harmaa ja likainen puuvillapaita, sellainen joita näkyi metsästäjien päällä kuvissa, jotka oli napattu safarilta, riippui kylkiä vasten. Pitkä, vapaana alaselkään yltävä palmikko valahti suurelta sykeröltä hartioille.

Nainen vilkuili ympärilleen valppaana. Hänen poskensa olivat aavistuksen verran lommollaan ja leukaperän lävistivät kolme ohutta haavaa. Iho oli hien ja hiekkapölyn maalaama, tavallista korkeammalla olevat kulmakarvat olivat vaalenneet auringonpaahteessa. Silmät liikkuivat syvällä kuopissaan niiden sateenharmaa sävy oli saanut jo vuosia sitten synkän, mustan vivahteen. Sodan jälkeen Luna Lovekiva oli joutunut muuttumaan.

Kun ketään ei näkynyt, Luna työnsi kätensä povitaskuunsa ja veti sieltä tuskin golfpalloa suuremman karvamytyn, joka valoon jouduttuaan päästi yksioikoisen tweet-äänen. Otus oli kirjavan violetti, sen kuului asua suurissa myrsylililjoissa piilossa vihollisilta. Mutta liljat olivat kadonneet tästä osin sademetsää ja Luna tiesi valitettavan hyvin miksi. Kansainvälinen salakuljetusliiga hankki laittomia taikajuomien aineksia täältä maailmankolkasta ilman, että kukaan puuttui asiaan. Eivät paikalliset edes huomanneet yhden kukkalajin katoavan niiden kaikessa runsaudessa.

Mitä Luna sitten täällä teki? Hän oli lähtenyt kiertämään maailmaan siinä toivossa, että löytäisi jostain jonkin niistä otuksista, joista isä oli aikanaan hänelle kertonut. Ei itsensä vuoksi vaan Xenophiliuksen. Enemmän kuin Lunaa oli sota muuttanut hänen isäänsä. Mies ei enää uskonut mihinkään, joten Lunan harteille jäi miehen ylös nostaminen. Hän löytäisi nistaiskin, vanuvalvatin, kystahombren vaikka sitten joutuisi kaluamaan kaikki maailman sademetsät lävitse.

"Tweet", ilmoitti otus Lunan kämmenellä ja sai naisen hymyilemään surullisena.

Otus oli kai lintu, ainakin sillä oli nokka ja aivan piskuiset siivet. Luna oli väliaikaisesti nimennyt sen tweeteriksi, hän keksisi kyllä luovemman nimen, kun saisi eteensä kynän ja paperia. Ruppavarvas, Luna samassa totesi itselleen, sillä sellaiset jalat otuksella oli. Nimeämiseen liittyviä dilemmoja pohtiessaan Luna antoi keskittymisensä herpaantua ja äkkiä hän havahtui paksun oksan katkeamiseen.

"Tänne päin, tänne päin, mä näin täällä oikeen komeen yksilön, kolmikielisen sydänjuurikkaan, siitä saa kyllä monta kaljuunaa per emikukka."

Mies, jolla oli punainen parta ja puuttuva etuhammas, heilutteli krikettimailan kokoista viidakkoveistään ja paksut lehvästöt valahtivat pois tieltä kuin yksittäiset heinänkorret. Luna painautui nopeasti vasten suurta puunrunkoa, siinä olevaa syvännettä. Metsän taikuus riippui raskaana kaikkialla ympärillä, ilmiintyminen olisi liki mahdotonta yksin ja pienestä ruppavarpaasta tuskin olisi apua, vaikka sillä selkeästi oli paljon voimallisia, piileviä kykyjä.

"Vasques, mitä luulet, tuleeko tänään vastaan... vaikeuksia?"
"Viherpiipertäjiäkö tarkotat?" mies piti puheesaan painokkaan tauon ja Luna pystyi kuvittelemaan, miten mies kohotti suurta viidakkoveistä ja katsoi sitä merkitsevästi. "Luulen, että ne oppi viime kerrasta."

Luna puristi huulensa tiukasti yhteen, hän tunsi oikean jalkansa puutuvan. Kirottu puu oli sileä ja vailla tarttumakohtia, hän ei pystyisi kiipeämään piiloon vaikka haluaisi. Ruppavarvas vinkaisi ja Luna painoi sormensa huulilleen saadakseen otuksen vaikenemaan. Kahina, ähinä ja askellus vaimenivat hetkeksi ja Luna tukahdutti halunsa nielaista syvään ja kuuluvasti.

"Kuulikko ton, Johnson?"
"Kuvittelet vain. Täällä on satoja eri eläinlajeja, mitkä tahansa niistä voi-"

Ja sitten oksa rusahti täysin päinvastaisessa suunnassa, missä Luna oli piilossa. Miehet huusivat toisilleen espanjaksi ja ilmassa kaikui terävä laukaus, jonka Luna oli oppinut tunnistamaan jästien metallisen aseen ääneksi. Hän sulki silmänsä ja yritti todenteolla kaikkoontua, mutta metsän ilmapiiri painoi hänet takaisin puuta vasten ja tyhjensi ilmat hänen keuhkoistaan.

Joku huusi taas ja nyt Luna erotti loittonevat juoksuaskeleet. Jännitys tuntui laukeavan ja suuri hikikarpalo vierähti hänen ohimoltaan poskelle, sai leukaperällä matelevan pisaran tiputtautumaan kaulalle ja seuraamaan valtimon linjaa. Viidakossa oli kosteaa ja kuumaa ja siellä seikkaillessaan Luna ei kaivannut yhtään ylimääräistä yllätystä.

"Tässä kohden sinä kiität minua henkesi pelastamisesta."

Jos Luna ei olisi ollut lapsesta saakka oppinut olemaan yllättymästä mistään, hän olisi saattanut jopa huudahtaa. Pitkä, harteikas ja hyvin hikinen mies nojaili samaan puuhun mitä Lunakin. Luna sätti itseään tarkkaavaisuutensa puutteesta, ei kenenkään onnistunut noin äänettömästi ja huomaamatta ilmestyä paikalle.

"Kiitos."

Mies kallisti päättään, silmille valuvat vaaleat hiukset liimautuivat kiinni päälakeen kuten hihaton paita rintakehään. Olkapään yli kiertyi vihreänruskean laukun hihna, selän puolella kankaisesta pussista työnsi sormiaan ulos jokin, joka näytti aivan suomuiselta marakatilta. Mies huomasi Lunan tuijotuksen ja katsoi lantionsa yli laukkua tyytyväinen virne huulillaan.

"Pitänee kiirehtiä, ennen kuin ne huomaavat tämän pikkuveijarin puuttuvan", hän hymähti. "Joten pysy piilossa Bart, ellet halua muuttua vyöksi jollekin jästinaiselle." Mies kääntyi takaisin Lunan puoleen hänen silmänsä olivat punaruskeat kuten sen puun kaarna, johon he nojasivat. "Nytkynilkkojen nahka on jästeistä niin uskomattoman kestävää, että he maksaisivat tästäkin pikkuisesta keskivertovelhoperheen kolmen vuoden tienestit. Uskomaton taikojen kimmottamiskyky."

Puhuessaan mies oli kiskonut housujensa taskusta esiin jonkin pienen, puisen esineen. Vähän kuten kompassi, mutta siinä näkyi kolme erinnäistä viisaria, joista kukin nytkähteli hiljalleen edestakaisin. Mies ravisteli omaisuuttaan vielä hetken ajan, työnsi sitten takaisin taskuunsa ja pyyhkäisi hiukset silmiltään.

"Harhautuksen ajoitus meni hieman pieleen ja konnat lähtivät kohti lähintä ilmiintymisrajaa liian aikaisin. Jos hyvin käy, he törmäävät Hiljaisiin Poliiseihin, mutta pelaisin silti varman päälle. Itäinen ilmiintymisraja on näin ollen varattu, mutta jos lähdemme tuohon suuntaan-" hän osoitti tiheää pöheikköä, "-pääsemme vapaalle alueelle muutamassa tunnissa."

Luna kohautti olkiaan, hänen oli ollut tarkoitus etsiä ruppavarpaiden pesiä maan kamaralta, mutta koska viidakossa vilisi vihollisia kuin muurahaisia keossa, olisi kaiketi parasta lähteä. Mies ehti kääntyä häneen selin, kun jo Luna juoksi lähimmän käyrän rungon luo, heilautti maihinnousukenkänsä sen runkoa vasten ja lähti kapuamaan ylös latvusrajaan päin. Alhaalta kuului epämääräinen huudahdus, mutta Luna ei välittänyt, hän tunsi jo raikkaan ilmavirran kasvoillaan, ruppavarvas päästi tweet-äänen ja samassa he imeytyivät hukahduttavaan mustuuteen.



Javier Genén työhuone sijaitsi Chilen vuoristojen keskellä kohoavassa Antorcha de las Piromanos -nimisessä noitien ja velhojen koulussa. Mies oli jo vanha ja hyvin mieltynyt virkaansa taikaeläinopin professorina. Hän oli asunut ennen Chileä Ranskassa ja Britanniassa ja aikanaan tuntenut hyvin niin rehtori Dumbledoren kuin professorinna Maximenkin. Lämpimin suhde hänellä oli kuitenkin aina ollut serkkuunsa Melinda Burnesiin, joka kaiken hyvän ohella oli opiskellut hänen kanssaan taikazoologiaa, nainut Javierin hyvän ystävän Xenophilius Lovekivan ja kasvattanut tiedonjanoisen tyttären ennen tapaturmaista kuolemaansa. Ja Luna Lovekiva näytti aivan äidiltään.

"Mitä mieltä olet, Javier-setä?"

Javier kannatteli kämmenellään pientä pörröistä otusta, joka selkeästi kuului lintujen heimoon. Luna katseli sitä huolissaan ja pyöritteli samalla hajamielisesti suurta harottavaa sulkaa sormenpäidensä välissä.

"Uskoisin..." Javier mutisi. "Uskoisin, että tämä laji saattaisi hyvinkin pärjätä Etelä-Euroopan metsissä. Suurin sopeutumisvaikeus saattaa olla kosteusolosuhteiden muutoksessa, mutta..." Javier kohotti katseensa Lunaan, jonka silmät olivat lasittuneet ja suu surullisesti mutrussa. "Teit aivan oikein, Luna. Tämä ja viisi muuta löytämääsi yksilöä saattavat hyvinkin pelastaa koko lajin olemassa olon. Ja sitä paitsi..." Javier kohottautui tuoliltaan ja kävi viemässä ruppavarpaan pesän virkaa toimittavaan koriin, "jos et olisi löytänyt näitä pikkuystäviä, kukaan ei olisi edes kaivannut niitä. Tämä on taas uusi laji nimiisi."

Luna leikitteli lyhyiden housujensa rispaantuneilla saumoilla ja käveli muka katselemaan Javierin huoneen seinällä olevia liikkuvia maalauksia. Re'emit kirmasivat eläväisinä laitumilla.

"Tiedät, etten minä välitä semmoisista, setä. Laita vaikka oma nimesi löytäjän sarakkeeseen."

Javier huokaisi ja otti sitten työpöytänsä laatikosta esiin kulahtaneenvaalean kansion. Huoneeseen tulvi jo ennalta vahvasti tuoksunut vanhojen asiakirjojen ja pergamentin haju. Pöydälle levisi rispaantuneita valokuvia, karttoja, papereita. Javier tarttui erääseen liikkuvaan mustavalkoiseen kuvaan ja ojensi sen Lunalle.

"Sain tämän eräältä Himalajalla vaeltelumatkalla olleelta ystävältäni. En tiedä onko se sitä, mitä olet etsinyt, mutta..."

Luna otti valokuvan vastaan ja nosti sen silmiensä tasolle. Hänen täytyi siristää silmiään, ennen kuin erotti pienen pyöreän myyrää muistuttavan otuksen, jolla oli pieni nökönenä ja otsassa jokin sarven tapainen. Luna puristi huulensa tiukasti yhteen ja raapi hajamielisenä päätään. Hän oli aina halunnut käydä Himalajalla, oli itseasiassa käynyt jo kahdesti, ja tässä olisi vielä syy kolmanteen kertaan.

"Mistä päin tämä on?"
"Läheltä Croisquantien kylää. Tiedätkö paikan?"
"Kyllä."

Väsyneesti hymyillen Luna käveli ruppavarvaskorin luokse ja katseli löytämiään pieniä palleroisia. Ei niiden paikka ollut täällä, ne kuuluivat sademetsään. Pienin ruppavarpaista, hän oli nimennyt sen Albertiksi, haukotteli leveästi ja Luna ojensi sormensa silittääkseen otuksen vatsaa. Tuskin hän oli ehtinyt koskettaakaan Albertin untuvia, kun pikkuinen nokkaisi hänen kyntensä vierustaa puolustautuvasti. Luna naurahti huvittuneena hän oli lapsena joutunut niin monen limpin järsimäksi, ettei tuo tuntunut enää missään.

"Pidäthän näistä huolta, Javier-setä?"
"Tietysti Lunaseni."
"Minä taidan nyt-"
"Odotahan!"

Javier näytti siltä kuin olisi vasta muistanut jotain ja hän nilkutti erään ikkunan alla olevan piirongin luo. Hän kiskaisi esiin muutaman paksun kirjeen ja ojensi ne Lunalle. Luna tunnisti Hermionen pikkutarkan, viivasuoran käsialan, Ginervan versoilevat aakkoset, Nevillen haaveilevan kirjoituksen.

"Nämä tulivat eilen isäsi kautta."
"Kiitos, setä."

Luna veti kirjeet kiinni itseensä ja hymyili hyvästiksi. Haikeana Javier katsoi, miten Luna sulki oven perässään. Melinda oli aikanaan ollut aivan samanlainen. Ruppavarpaat alkoivat piipittää.

"Ja mitäköhän minä teidän kanssanne teen?"'



Huipulla tuulee, etenkin lumisella. Luna pudottautui joustavan köyden varaan ja tunsi jalkojensa iskeytyvän vuoren jäiseen pintaan. Myssyn alta työntyvät hiukset piiskasivat kasvoja. Kainalossa, pienissä valjaissa, keinui kauhusta jäykkä kuutamollaa muistuttava otus, jonka Luna oli löytänyt eräältä ulokkeelta loukkaantuneena ja nälissään. Vaikka otuksella olikin pieni sarvi, se ei silti ollut se mitä Luna etsi nistaiskit pysyivät edelleen jäljittämättömissä.

"Quwaah", otus, Luna kutsui sitä nimellä poimujalkainen pussimaakari, parkui.
"Hysss, pikkukaveri", Luna rauhoitteli ja laskeutui taas hieman alaspäin köyttään pitkin. "Kohta pääset taas telmimään perheesi pariin."
"Quwaah!"

Luna laskeutui tukevasti sulalle rinteelle. Hän arvioi halkeamia vuoren sivussa ja laski sitten pussimaakarin maahan. Heti Lunan irroitettua otuksen valjaat säntäsi pussimaakari ällistyttävällä vauhdilla ensimmäiseen näkemäänsä koloon. Luna pudisti hieman päätään ja nauroi. Hän veti esiin taikasauvansa ja puhallutti kuivaksi erään syvennyksen kallionseinässä.  Telttakangas levittäytyi katokseksi seinämän ja rinteen välille.

Ensimmäiset tähdet syttyivät taivaalle, kun Luna alkoi virittää nuotiota. Paksun takin kaulukset nousivat pystyyn Lunan leijuttaessa purkkikeiton liekkien keskelle. Matami Malkinin erikoislämmitteinen viitta tuntui lohdulliselta päällä, kun ilma kylmeni kylmenemistään. Loitsittuaan nuotion liekit pieneen suojaansa Luna vetäytyi telttakankaiden varjoon höyryävän ruoan ja metallisen lusikan kanssa.

Tuli tanssi kuvussaan ja valaisi kivisen seinämän. Kylmettynein sormin Luna hapuili rinkkansa sivutaskua, veti sieltä esiin ruskean, valkoisen, pergamentin värisen kirjekuoren, joiden avaamista oli siirtänyt päivästä toiseen. Luna oli ollut liikkeellä niin kauan, että hänen oli melkein vaikea muistaa mitä koti tarkoitti. Se pieni yksikkö, jota hän kutsui perheeksi, satunnaiset ihmiset, joita saattoi sanoa ystäviksi, Luna oli jo niin tottunut tuntemaan ikävää, että näiden yhteydenotot tuntuivat tavallaan... arkisilta.

Hei Luna, Neville kirjoitti, en tiedä missä olet tällä hetkellä, mutta toivottavasti voit mitä parhaimmin. Kaipaamme kaikki seuraasi. Itse toivon, että ensi talvena olet täällä, sillä minä vaadin, että olet paikalla häissäni. Hannah suostui viimein kosintaani! Ja olen sitä mieltä, että kaikki on sinun ansiotasi! En tiedä miten olisin pärjännyt sanojeni kanssa, jos en olisi kuullut rohkaisevia ajatuksiasi.

Luna hieroi käsivarsiaan yhteen ja taitteli Nevillen kirjeen piiloon. Hän olisi saattanut olla Nevillen kihlattu, jos olisi jäänyt Britanniaan. Luna kallisti päätään haikeasti hymyillen, ei, ei hän olisi, sillä Nevillen sielu oli odottanut omaa kumppaniaan, kaikesta hyvästä huolimatta se ei ollut yhteensopiva Lunan kanssa. He molemmat ansaitsivat jotain vielä parempaa.

Luna!, huusi Hermione paperilla. Ron ja minä haluamme kiittää Sinua ihanasta häälahjastasi. Kukaan muu ei olisi osannut hankkia meille narskun karkoitinta, ripustamme sen varmasti olohuoneemme ovenpieleen aina jouluisin!

Tietäväisesti nyökkäillen Luna asetteli paperin huolellosesti takaisin kuoreensa. Kyllä hän tiesi, ettei Hermione aivan jakanut samoja uskomuksia mitä hän; nuo kaksi ottaisivat karkoittimen esiin vain silloin, kun hän tulisi kylään. Mutta ei huolta, Luna oli ostanutkin noille kahdelle kaappimallin tuo kyseinen narskujen karkoitin toimi parhaiten suljettujen ovien takana.

Rakas Luna, toivotti Ginny, haluamme Harryn kanssa kiittää sinua häälahjastasi, lapsemme tulee varmasti pitämään antamastasi mobilesta. Saimme myös viimein hääkuvat kehityksestä, lähetän sinulle nyt kopiot niistä kaikista. Pukusi oli niin viehättävä!

Ginny jatkoi sanojensa luettelua, mutta Luna työnsi kirjeen jo syrjään ja siirtyi lähemmäs tanssivia liekkejä pystyäkseen tarkastelemaan liikkuvia kuvia paremmin. Luna itse ei liiemmin pitänyt kameroista, isä oli joskus opettanut hänelle niiden vievän mukanaan aina palasen sielusta. Kun tarpeeksi keskittyi, saattoi hyvin kuulla kuvissa käytävät keskustelut, naurut, sukulaisten nahistelut.

Ne olivat olleet kesähäät, kaksois-sellaiset. Hormonien sekoittaman Ginnyn mielestä oli ollut fantastinen idea, että heidät neljä, hänet ja Harry sekä Hermione ja Ron, vihittiin samana päivänä samassa seremoniassa. Se oli ollut kaunis tilaisuus, Ginny oli suorastaan sädehtinyt kermanvärisessä hääpuvussa, joka laskeutui häpeilemättömästi alas pitkin korkeaa raskausvatsaa.

Luna kallisti päätään, nosti valokuvan silmiensä tasolle. Harry oli ollut niin jäykkä sinä päivänä, hän oli aluksi jopa myöhästynyt vihkiseremoniasta ja Ginny oli ollut huvittavasti raivoissaan ei mikään sädehtivä morsian. Ja entäs sitten Ronald, seuraavassa valokuvassa näkyi, miten mies oli leikkisästi sotkenut Hermionen nenänpään hääkakun kermavaahdolla. Hermione oli kohottanut torjuvasti hartioitaan, vaivautunut koko tilanteesta.

Sinänsä koko ajatus häistä ja naimisiin menosta tuntui Lunasta turhalta. Hän vilkaisi kuvaa, jossa vanhimmat herra ja rouva Weasley valssasivat. Jos parisuhdetta halusi juhlistaa, niin tarvittiinko siihen sitten jotain merkittävää syytä? Kaikki mitä tarvitaan, on rakkaus. Neville ja Hannah tanssivat kuvassa Lunan edessä. Luna kohotti sauvaansa ja pimennytti liekit. Hän ei ainakaan menisi koskaan naimisiin.



***
Osa 2 tulossa pian.
Kommentteja?