Title: Illuusioni
Author: Gin / Ill
Takapiru: Malls
Paring: Luna/Ron, Molly/Arthur (ja mainintana tietysti Harry/Hermione <3)
Rating: K-13
Genre: Lyhyt juoneton romkom
Summary: Kappale Ronin ajatusmaailmaa suhteestaan Lunaan ja vanhemmistaan.
Special Note: FanFic100 sana 23. rakastavaiset, Vanhatkin saavat haluta haaste, Gwynnien muinainen toivomus Molly/Arthurista
Disc: Ei mun hahmoja, Rown
A/N:
OMG, vasta tähän taustatietoja hakiessa opin, että se onkin Romilda
eikä Rodmila, joka myrkytti Harryn suklaat rakkausjuomalla... Mutta
siis, jotenkin onnistuin taas kiertämään tämän varsinaisen haasteen
mahdollisimman kaukaa. Halusin kokeilla jotain muuta käsittelytapaa
kuin perusromancea ja... Kenties jokaisessa meissa asuu pieni Ron ^^
***
Ron
ei halunnut, ei missään nimessä, ei ikinä maailmassa aikonut esitellä
Lunaa vielä vanhemmilleen. Nämä elivät vielä hyväntahtoisina siinä
uskossa, että hän oli yhdessä Hermionen kanssa, Hermionen, joka oli
ennen juhannusta vain pakannut laukkunsa ja lähtenyt Harryn seuraksi
Italiaan huispausmatkalle. Ja eipä näistä ollut sitten kuulunut kuin
muutaman postikortin verran.
Aluksi Ron oli yksiselitteisesti
päättänyt juoda itsensä hengiltä, mutta neljäntenä päivänä häneltä
olivat loppuneet rahat ja hänet oli heitetty ulos Vuotavasta
noidankattilasta. Oli kai ollut suureksi onneksi, että hänet oli
viskaistu suoraan asioillaan haahuilleen Lunan jalkoihin, Lunan, joka
oli ehdottomasti halunnut ottaa Ronald-paran hoiviinsa. Ja siitä se oli
sitten lähtenyt.
Ron oli saanut huomata, että Luna oli mitä
ihmeellisin asuinkumppani. Kieltämättä hän oli kerran tai pari juossut
miehekkäästi karjuen karkuun, kun oli avannut keittiön ruokakaapin ja
sieltä oli hänen silmilleen loikannut jokin, joka uhkaavasti muistutti
akromantellan poikasta. Luna oli nauranut, ottanut liian monta jalkaa
omaavan otuksen kämmenselälleen taapertamaan, ja pistänyt sen sitten
takaisin kaappiin, piti kuulema kärpäset loitolla sieltä, minne ne
eivät kuuluneet. Ei muuten, mutta Luna oli jonkin sortin
hyönteisallergikko, sai sydämentykytystä jos vahingossakaan nielaisi
ötökän.
Tarkalleen Ron ei osannut sanoa missä vaiheessa hänelle
itselleen hyvä asumisjärjestely oli muuttunut parisuhteeksi. Hänellä
oli epämääräinen kahden tuliviskilasillisen huuruttama muistikuva
siitä, miten hän itse oli maannut sohvalla ja Luna oli tullut
suihkusta. Yhtään varoittamatta Luna oli istunut Ronin syliin ja
kysynyt siniharmaat silmät suurina josko hän saisi ihan vain
kokeilumielessä suudella Ronia. Ja Ron oli ilmeisesti myöntynyt, sillä
hän oli seuraavana herännyt ilman vaatteita keittiön pöydältä ja Luna
oli iloisesti laittanut vieressä aamiaista ja kutsunut häntä nupunnipistelijäkseen.
Kyllä,
Luna oli ihmeellinen, mutta vanhemmat tuskin osaisivat arvostaa tytöt
taitoja sitoa toinen lujasti kiinni sängyn päätyyn apunaan vain
urheilusukat ja sulkapallo. Paitsi ehkä jos Ron palkkaisi salamurhaajan
ja Luna pääsisi pelastamaan hänen vanhempansa pahan rikollisen
kynsistä. Ron pudisti päätään, ei, se saisi olla vasta suunnitelma F.
Mutta jotain piti keksiä, sillä tuomiopäivä läheni. Äiti oli kutsunut
hänet tyttöystävineen Kotikoloon joulua viettämään ja Luna oli piru vie
nähnyt kirjallisena esitellyn pyynnön, eikä Ron hennonut tätä
kieltääkään tulemasta.
Mitä minä teen? Ron kysyi tuskaisena
itseltään tuijottaessaan lapsuuden kotinsa jykevää ovea Lunan
puristaessa innoissaan hänen käsivarttaan.
Ovi avautui
tyytyväisesti naristen ja ylpeä äiti kallisti päätään tervehtien
tulijoita. Äidin silmien ympärykset olivat jo ajan uurruttamat eivätkä
punaiset hiuksetkaan olleet yhtä roihuavat kuin ennen. Posket sitä
vastoin hehkuivat ja silmissä loisti iäti palava tuike. Ron rykäisi ja
painoi toisen kätensä Lunan selälle työntäen tyttöä eteenpäin kuin
ruokakuppia nälkäiselle lemmikkikoiralle.
Äiti, tässä on tyttöys-
Luna,
kuinka mukavaa, äiti hihkaisi ja kiskoi Lunan sisään pyrystä ja
pakkasesta. Tulitte juuri ajoissa, minä olin ryhtymässä tekemään
joulupiirakoita ja Fleur nirsoilee taikinan kanssa.
Olen aina halunnut tehdä piirakoita, Luna henkäisi kuin kyseessä olisi ollut jokin harvinainen ainutlaatuinen tapaus.
Hölmistyneenä
Ronkin astui yli kynnyksen ja mietti mitä juuri oli tapahtunut. Äiti
tunsi Lunan? No tietysti äiti tunsi Lunan, Luna oli käynyt heillä usein
Ginnyn ystävän roolissa vanhoina hyvinä kouluaikoina, mutta koskaan
äiti ei ollut kutsunut tätä auttamaan keittiöön. Äitihän halusi kyökin
puolelle korkeintaan morsiot, edes Hermione ei saanut auttaa ruoan
laitossa omistaessaan aikanaan pelkän ystävä-statuksen.
Ron
päätti kuvitella, ettei mitään outoa ollut tapahtunutkaan ja käveli
hiuksistaan lunta karistellen olohuoneeseen. Isä istui siellä ja
siemaili parhainta velhojen konjaviiniä, jota oli saanut pullokaupalla
myötäjäislahjaksi Fleurin isältä, kun Fleur oli viime talvena viimein
Billin nainut. Ron huokaisi ja istui isänsä seuraksi ottaen
itselleenkin lasillisen.
Toitkos sinä Lunan jo näytille? isä naureskeli lasiinsa, jolloin Ron oli tukehtua.
Miten sinä Lunasta tiedät? Ron pärski.
Lavender
kertoi Parvatille, joka kertoi Seamusille, joka kertoi Nevillelle, joka
kertoi Ginnylle, joka kertoi Mollylle. Ja me saimme Hermionelta
pahoittelukirjeen, hän ei ole tulossa jouluksi luoksemme, ja hän
päivitti samalla sinun tilanteesi. Ja me näimme sinut ja Lunan
pusuttelemassa Vahvahqon kuppilan vieressä.
Isä iski silmää
tavalla, jolla Ron ei koskaan enää halunnut nähdä tämän vinkkaavan.
Nuutuneena siitä, että oli turhaan joutunut panikoimaan Lunaan
liittyviä paljastuksia Ron tuijotti takassa roihuavaan tuleen ja siirsi
jalkaa toisen päälle. Hänellä kun oli ollut niin monta hyvää
varasuunnitelmaakin! Ron nielaisi, mitä hän oikein jurnutti, kaikkihan
oli nyt hyvin eikä enää tarvinnut stressata. Sitten hän muisti äidin
perässä keittiöön lähteneen Lunan ja huomasi luisuvansa uudelleen
paniikin puolelle.
Äiti oli, hem, iloinen, Ron mutisi, kun he lähtivät isän kanssa kattamaan ruokapöytää.
No,
me olimme lyhyellä lomalla, kävimme tervehtimässä Charlieta, hän näytti
lohikäärmeiden pesäpaikkoina toimivia kuumia lähteitä ja me-
Isä, me menemme nyt! Hyvää joulua!
Ron
ehti nähdä Billin kasvot vain hetken verran, kun punainen pää viuhahti
oviaukossa. Veli heilautti kättään, kietoi sen sitten nuorikkonsa
ympärille ja pujahti ulos pakkaseen. Ronin vatsassa nuljahti ikävästi.
Muita sisaruksia ei näkynyt paikalla, sen ainut lähti... Isä, äiti, hän
ja Luna. Illasta tulisi katasrofien katastrofi ja äiti irtisanoisi
hänet varmasti koko suvusta ja hän ja Luna muuttaisivat johonkin
etäiseen velhokommuuniin, jossa polttelisivat kaiken päivää aguurin
sulkia ja pukeutuisivat kuin jästit.
Oi Arthur! kuului äidin
ääni keittiöstä ja Ron tunsi halua valahtaa lattian läpi. Minä ja Luna
saimme loistavan idean. Hän ja Ronald jäävät tänne tietysti yöksi nyt,
kun muut lapset ovat jääneet maailmalle!
Tietysti, isä virnisti ja sieppasi vaimonsa kainaloonsa. Voittekin kertoa meille tarinanne oikein alusta lähtien!
Ron
kuuli entisen venytetyn sänkynsä narahtelevan, kun Luna liikahteli
paikoillaan, yritti maata jalat tyynyllä, karmin yli ojennettuina,
pystyssä seinää vasten. Yhtä originelli mitä Luna oli vuoteessa oli hän
ollut ruokapöydässäkin. Ei hän pöydälle ollut raajojaan nostanut, mutta
yhtä hyvin olisi voinut. Ja mitä mielenkiintoisinta, äiti ei ollut edes
räpäyttänyt silmiään.
Sinun vanhempasi ovat rakastavia, Luna sanoi hiljaa tyynyään vasten.
Ovathan he, Ron myönsi. Mutta eivät aina.
Äitisi posket punoittivat, Luna jatkoi. He osoittavat rakkauttaan usein, niinhän?
Mitä tarkoitat?
Luna
käänsi päätään tyynyllä ja hymyili. Ron kysyi aina paljon kysymyksiä
itsestäänselvyyksistä, se oli Lunasta niin ihmeellistä ja ihanaa.
Että he rakastelevat paljon, enemmän kuin me.
Ron naurahti levottomasti ja kierähti kyljelleen kasvot selkään päin.
Eivät minun vanhempani.
Sinun
vanhempasi ovat yhdessä tässä elämässä, tottahan he rakastavat! Minun
isäni on yksin ja hänkin rakastaa monia naisia ja olentoja, joskus yhtä
aikaa ja kovaan ääneen. Se on yhtä luonnollista kuin että minä olen
tässä.
Luna, puhut isästäsi, vanhemmistani! Ron sihahti ja kiskoi
peittoa lähemmäs korviaan. Ajattele nyt. EI, älä ajattele, minä en
halua ajatella, haluan puhkaista sisäisen silmäni jo itse ajatuksen
ajattelemisesta. He ovat jo ikäloppuja, sydän vanha sydän voi pysähtyä
sellaisen yrittämisestä, Luna, se on luonnotonta!
Tuosta voisi jo
päätellä, että elät siinä uskossa, etteivät vanhempasi ole koskaan
yhdentyneet, että sinä ja sisaruksesi olette vain... ilmestyneet.
Onko se mahdollista?
Hiljaisuus.
Luna kiersi kätensä Ronin harteille ja näytti sanattomasti ilmaiseva
senkin höntti, oma hönttini. Seisahtuneessa ilmassa kiiri vinkaisu,
toinen. Heidän yläpuolellaan laudat hankautuivat toisiaan vasten, oli
kuin puiset jalat olisivat keinahdelleet tasajalkaa ja rytmissä.
Katonrajasta valahti sängynreunalle sahajauhoa.
Kuuletko tuon? Luna kysyi, kun tasainen jyske, jouheva kuten tuulen riepoteltavassa ruuhessa, voimistui.
Kuulen. He hyppivät sängyllä.
Hyp-
Niin. Kuuleehan sen äänestä.
Ron...
Kyllä minä sen tunnistan paremmin kuin sinä. On sitä saanut melkein joka ilta kuunnella aina lapsesta saakka.
Luna ei sanonut enää sanaakaan.
***
Noh?
maanantai, 18. helmikuu 2013