Title: Skeptikko
Author: Gin / Ill
Rating: K-15
Paring: "Melinda/Xeno" (Lunan vanhemmat)
Genre: Draama, deathfic, mustaa huumoria?
Summary: Lunan äiti kuoli tapaturmaisesti, kun Luna oli 9. Mitä silloin tapahtui?
Warning: Traumaattisia asioita osittain lapsen näkökulmasta
Special Note: Bloodfest -haaste "21. Niin kuin hyvin tiedetään, on [henkilö] kaikkivaltias, kaikkitietävä ja kaukaa viisas.", albumihaasteeseen Herra Ylppö ja Ihmiset -bändin uusimman levyn piisillä Tyttö Epäkunnossa, FanFic100 haasteeseen sanalla #30, kuolema
A/N: Bloodfestin deadline lähestyi uhkaavasti, enkä saanut alkuperäistä ideaa toimimaan niin hyvin kuin olisin halunnut. Sain sitten tämän idean mennessäni nukkumaan. Lunan äidistä käytän nimeä Melinda, jonka keksin aikanaan insesti-haastetta varten.



"'Niin kuin hyvin tiedetään, on Merlin kaikkivaltias, kaikkitietävä ja kaukaa viisas.' Näillä sanoilla kuvailtiin velhoa, jota pidetään vielä tänäkin päivänä eräänä voimakkaimista taikojista läpi historian. Hän jatkoi suurten noitien ja velhojen linjaa, jonka antiikkisina esikuvina olivat muun muassa Kirke, Kassandra ja Aristoteles. Merlinin tärkeimpiin ponnistuksiin lasketaan-"

Noita joutui siristämään silmiään, kun lampussa lepattava liekki tanssitti valokeilaa kauemmas kirjaimista. Tärisevä kajo sai hänen likaisenvaaleat, lyhyet hiuksensa eloon, ne olivat kuin suuri takaraivoon istutettu harakanpesä, josta yhtäkkiä alkoivat versota ulos oljet ja heinänkorret. Korvan takana roikkui terälehtiensä kärjistä kuihtunut päivänkakkara.

"-absoluuttinen nonstruktuaalinen performanssitiivinen taikuus, kuten valoilluusiot, sekä suurta taikaa vaativa magn... magn...
"Magneettinen frontfosfatismi."
"Aivan, pikkuinen tähdenlentoni. Mutta et kai sinä ole jo lukenut tätä kirjaa?"
"Olen, mutta minä pidän siitä kun sinä luet sen minulle uudelleen."

Melinda Lovekiva hymyili ja nousi verkkaisesti suuresta nojatuolista, jonka oli siirtänyt aivan tyttärensä sängyn viereen. Luna oli vetänyt punavalkosiniviherkirjavan tilkkutäkin leukansa yli, peitto oli makkaroilla polvien ympärillä niin, että varpaat näkyivät pieninä, kipristelevinä limpinpoikasina, jotka kurottelivat täkin reunan yli.

"Äiti, mitä on magneettinen frontfosfatismi?"
"Se on sitä, kun velho kutsuu nytkynilkkaisia norsmanneja kesäkedolla."
"Ei sellaisia ole olemassakaan."
"Miten sinä sen tiedät?"
"Minä osaan koko taikaeläinkirjan ulkoa. Ei siellä ole nytkynilkkaisia norsmanneja, kukaan ei ole nähnyt niitä."
"Mutta pikku revontuliluikkuni, se, ettei kukaan ole niitä nähnyt ei tarkoita sitä, etteikö niitä voisi olla olemassa."
"Mutta sinä väitit, että Merlin osasi kutsua niitä. Eikö silloin jonkun olisi pitänyt nähdä niitä?"
"Merlin näki niitä. Hän ei vain ajatellut, että muut eivät uskoisi häntä ilman todisteita. Väitätkö sinä Merliniä narraajaksi?"
"En, äiti."
"No niin. Käyhän nyt nukkumaan. Hyvää yötä, pieni kuukiveni."

Luna jäi makaamaan sängylleen ja tuijotti kattoon. Äiti oli loitsinut sinne Pohjantähden ja linnunradan. Jos katsoi tarkaan, saattoi tähtipuurosta erottaa otavan ja jousimiehen, Kirken nilkan sekä Morriganin silmät. Luna hymyili itsekseen, äiti oli kehottanut nimeämään joitain tähtikuvioita itse, aivan omasta päästä. Äiti ja isä olivat sellaisia, mielikuvituksen vietävissä. Luna käänsi kylkeään. Miksei hän itse ollut?

Jokin särkyi alakerrassa. Hetken aikaa Luna makasi paikallaan, kuunteli litsahtelevia ääniä, jotka kantautuivat alakerrasta. Portaat nitisivät loittonevasti. Mietteliäästi Luna rypisti otsaansa ja kohottautui paikaltaan. Alhaalla keskusteltiin, mutta sanoista ei saanut selvää. Isä sanoisi, että nyt puhuttiin öttiäisten kieltä, sitä piti vain osata kuunnella. Luna pudisti päätään, veti tohvelit jalkaansa ja lähti varovaisesti kapuamaan tikapuita pitkin alempaan kerrokseen.

Keittiössä oli hämärää, vaikka muutamia kynttilöitä oli laitettu pöydälle palamaan. Luna kumartui aivan alimpaan kerrokseen vievän suuaukon kulmalle ja veti muutaman irtohiuksen korvan taakse kuullakseen paremmin, siristi silmiään erottaakseen yksityiskohdat. Äiti käveli hellan luota pöydän ääreen ja piteli rannettaan. Lattialla näkyi särkyneen lasipurkin palasia.

"Osaatko sinä tikkausloitsua?" äiti kysyi hiljaa. "Vai pitäisikö minun käydä rouva Diggoryn luona?"

Isä kantoi kahta ruukkua ja sideharsoa käsivarsillaan. Taikasauva retkotti korvan takana, putosi omille teilleen, vierähti kuiva-ainekaapin alle.

"Höpsistä Melusiinani, kyllähän me nyt kotikonsteilla kätesi korjataan."

Äiti nosti terveen kätensä rikkinäiseltä ranteelta. Luna henkäisi terävästi huomatessaan isoimman haavan, mitä oli yhdeksänvuotisen elämänsä aikana kohdannut. Oliko sen sisällä peräti vielä lasimurskaakin? Miten äidin oli onnistunut pudottaa purkki sillä tavalla?

"Katsotaampa, laakerinlehtiä, hieman maariankämmekkää, näsiän marjoja..." Luna oli lukenut kasveista juuri äskettäin, ja jokin kasvilitanniassa sai hänet epäröimään. "Uutetta keltamosta, seljaa... Marjakuusenmarjamehua... oho, siemenetkin vielä mukana..."
"Taxus baccata ..." Luna mutisi. "Sauvapuu, myrkyllinen, EI!"

Isä melkein pudotti käsissään olevan kulhon, jonne oli päättäväisesti survonut aineksia. Hän oli valmistautunut nostamaan kauhalla vihertävää tahnaa suoraan ammottavalle avohaavalle.

"Ei, äiti, et saa!"

Luna kompuroi portaat alas ja nojautui huohottaen vasten pöytää. Valkoisella pellavaliinalla näkyi tahmeita punaisia läikkiä, isän alahuulen alla kulki viinin väriin vivahtava viiva. Päättäväisesti Luna yritti tarttua lääkekulhoon, mutta kookkaampi isä veti sen pois hänen ulottuviltaan. Äiti katseli heitä ihmetellen.

"Luna, tämä lääke on äitiäsi varten", isä torui.
"Mutta siinä on taxus baccataa, se on myrkyllistä, isä", Luna ulvahti. "Eikö olekin, äiti, eikö olekin?"
"Mutta Luna-kulta, monia myrkkyjä käytetään lääkkeinä", äiti hymyili. "Isäsi on tehnyt tätä ennenkin. Uskoisit hieman."

Isä nyökkäsi tietäväisenä ja hämmensi vielä kerran taikavoidettaan, joka oli alkanut värjäytyä harmaaksi. Lunan teki mieli heittää lääke saman tien tuleen. Äiti ojensi kätensä ja tarkoin isä valeli haavan reunat. Hitaasti veri lakkasi vuotamasta ja kuivui ranteen ympärille kuin etelän alkuasukkaiden kasvomaalit. Tyytyväisenä isä naurahti ja Luna uskaltautui hymyilemään.

"Kyllä isä osaa."

Kun tarkemmin katsoi, lääke näytti nyt jopa kauniilta. Vihertäväksi palautunut aine valahti ranteelta kämmenselälle ja söi mennessään kuivuneen veren. Vastasyntyneen vaaleanpunainen iho paljastui perheen katseltavaksi. Päivällä äiti oli iskenyt itseään sormeen, ja nyt tuore mustelmakin katosi taikajuoman tieltä. Se valui yli kynsinauhojen, natusteli liian pitkät kynnet oikeaan mittaan. Käsi puristui nyrkkiin.

Vinottain ranteessa ollut viilto leveni yllättäen, kiertyi käden ympäri koskettamaan itseään. Kuollut iho kuoriutui kuten vaahtopäät liikkuivat tuulisella aavalla. Miten kauniita olivat jänteet ja kermanvalkoinen luu, lihassäieet kiertyivät katketessaan itsensä ympäri kuin kiharrettu rubiininvärinen juhlanauha. Äiti tuki kättään jalkaansa vasten, jolloin kaiken puhdistava lääke valui pitkälle säärelle suoristaen iänikuiset suonikohjut.

Luna kääntyi katsomaan isäänsä kysyäkseen, kuinka perinpohjaisesti tahna kävisi äitiä läpi. Sen sijaan, että olisi nähnyt isänsä levolliset kasvot Luna huomasi, miten isä etsi hermostuksissaan taikasauvaansa vapisevien sormien läpi valahtivat niin kasvien oksat kuin astiatkin. Lattia täyttyi keramiikan palasilla, mutta taikasauvaa ei löytynyt. Minne se oli oikein kierähtänyt? Äiti hymyili rohkaisevasti.

"Kyllä tämä tästä. Usko vain."

Polvilumpion kolmiomaisen muodon pystyi erottamaan paljaalla silmällä.

"Minä... Minä haen rouva Diggoryn, pysy siinä Melusiinani, älä yritä liikkua, älä koske mihinkään, Lunani!"

Ovi jäi keinumaan saranoilleen. Luna auttoi äitinsä makuulle, otti tämän harakanpesäpään syliinsä. Harmaat silmät tarkastelivat katonrajaa, Luna tunsi yöpaitansa helmojen kastuvan. Lääke näytti kuluttaneen itsensä loppuun, sen tien ääriviivat käpristyivät elottomiksi, eikä verta enää vuotanut. Äidin jalka oli poikkeuksellisessa asennossa ja hymy väritön.

"Näetkös, se toimi. Kunhan vain uskoi tarpeeksi."

Luna nyökkäsi kuuliaisesti ja vilkaisi avoimesta ovesta ulos. Isä ja rouva Diggory ilmiintyivät etupihalle, isä ei ollut koskaan näyttänyt niin hengästyneeltä. Rouva Diggory puhui kovaan ääneen ja passitti Lunan omaan huoneeseensa. Alhaalla metelöitiin, sanoista ei saanut selvää. Täytyi osata kuunnella. Luna veti rusottaviksi värjätyt jalkansa syliinsä ja kiskoi tilkkutäkin päälleen.

Hiljaisuudessa Luna alkoi lukea äidiltä kesken jäänyttä tarinaa itselleen ääneen.



FIN

*kommenttia?*