Title: Ystävät
Rating: S
Paring: "Luna/Neville"
Genre: Generaal
A/N: Tuli vain fiilis kirjoittaa tämä
***
Luna katseli sisäänsortunutta rakennusta mietteliäänä. Joskus hän oli kutsunut sitä kodiksi, jonne palasi aina koulun päätyttyä. Nyt hän oli velhoyhteiskunnan täysi-ikäinen jäsen, jonka odotettiin muuttavan omilleen. Luna kallisti päätään ja laski kukkapenkkiin pudonneet tiilenpalaset. Kaiketi tämä oli lopullinen merkki siitä, ettei hän voinut enää palata paikkaan, jossa oli vain leikkinyt lapsuutta äidin kuoleman jälkeen.
Isä puuhasteli penkereellä luimukorvaisten kaktusviljelystensä parissa, kun Luna lähti kiertämään romahtaneen talon seinämää etsien sisäänpääsyä. Hän hyppäsi puolikorkean sortuman yli ja oli yskäistä tiilipölyn syöksähtäessä suoraan nenään, suuhun, korviin. Oli ihmeellistä, miten hämärää kolmen ja yhden neljännesseinän sisllä oli, etenkin kun valtaosa katosta oli kadonnut tuon tietämättömiin.
Kaikki isän mystiset esineet olivat tuhoutuneet, mutta painokone jatkoi loitsittua työtään kuin mitään ei olisi tapahtunut. Kovakouraisinkaan sensuuri ei näemmä pystynyt estämään sanan leviämistä. Luna nosti erään etusivun sormiensa lomaan. Ei-toivottu numero yksi katseli häntä mustanpuhuvasta kuvasta ihmetellen, miksi tytön isä oli pettänyt hänet Lunan lupauksista huolimatta. Xenophilius hyräili puutarhassa epäluotettavan hyväntuulisesti. Luna tiesi isienkin tekevän virheitä, antoi hänelle anteeksi siinä missä äidilleen vuosia sitten.
Nurkassa näkyivät kivimurskan keskelle horjuvaa seinää vasten nojaamaan pistetyt muotokuvat, jotka tärinässä ja melskeessä olivat pudonneet katosta. Kultaiset ystävä-rihmat, tai mitä niistä nyt olikaan enää jäljellä, oli kerätty muotokuvien reunoille roikkumaan. Lunan hennot nahkakenkien peittämät jalat särkivät kävellessään lattialla lojuneet lasinsirpaleet. Hän ojensi kätensä ja pyyhki hiekkapölyä pois kuvajaisten päältä.
Ginnyn kuva oli kärsinyt pahan iskun, se oli repeytynyt melkein kokonaan kahtia. Luna korjaisisi sen heti, kun saisi kuvat kannettua ulos. Ginny oli täydellinen, joten niin pitäisi olla hänen muotokuvansakin. Sankarillinen Harry oli menettänyt pohjakankaan revetessä arpensa ja tukon hiuksia. Pikainen luotaus huoneeseen ei auttanut löytämään kadonnutta palasta. Luna päätti kuvan olevan hyvä juuri tuollaisena. Hermionea ja Ronia ei voinut kuitenkaan enää pelastaa, Luna ajatteli surullisena sivellen pölyn repimiä maalipintoja. Hänen täytyi maalata heidät kokonaan uudestaan.
Vaan missä oli Neville? Lunan polvet suoristautuivat äkkinäisesti. Poikaa ei näkynyt muiden joukossa, ei lattialla, ei millään seinustalla. Luna antoi katseensa nousta aina jäljellä olevaan kattoon asti, ja katsos, sieltä häntä vastaan tuijottivat Nevillen ystävälliset silmät. Hartia repsotti liitoksistaan ja kiinnitysloitsu osoitti kulumistaan karistamalla kultaista pölyä alhaalla vallitsevan sekasorron päälle.
Luna siristi hieman silmiään. Loitsun ei yleensä tehnyt niin. Vaistomaisesti hän levitti kätensä auki ja samassa Neville tippui katosta. Suuri muotokuva ei tullut alas siinä asennossa, mitä Luna oli laskelmoinut, joten hän sai karmeista ainoastaan puolinaisen, käsiä vääntävän otteen ja horjahti kuvan saattelemana lattialle kivien sekaan.
Lunan kättä särki, mutta hänen onnistui silti kammeta itsensä pystyyn ilman tukea. Nevillen muotokuva istui hänen sylissään hymyilevänä ja vahingoittumattomana. Katosta varisi eräs ystävä-rihma Lunan harteille, kiemurteli Nevillen kaulalle.
"Mitä teet, Lunani?" kuului huuto rakennuksen ulkopuolelta.
"Pelastan ystäviä", Luna vastasi.
Niin, Luna jatkoi päänsä sisällä puristaen Nevillen rintaansa vasten palaten muiden kuvien luokse, joskus jotkin ystävät ja ystävyydet vaativat enemmän pelastamista kuin toiset. Ja vaikka ongelmat olisivat kuinka suuria, Luna vilkaisi Ronin ja Hermionen kuvia, se ei tarkoittanut, etteivätkö asiat olleet pelastamisen arvoisia.
***
